äärettömästä avaruudesta ja kaikuvasta hiljaisuudesta sisällämme
siellä missä suru kuiskii katkelmia ja unohdettuja, vaitonaisia säkeitä.
Fläsbäkkeinä olette osana kaikkeutta,
tietämättäsi ehkä jälkinä pimeydessäni,
yön tunneissa kaikuina kun käteni vapisevat osaksi kauneutta ja unohdusta.
Katse pysähtyy, sudenkorento luomella vapisee, perhosvaikutus silmäkulmassani.
Värähdän ja kaikki on siinä sekunnissa,
seuraavassa on maailma jo vähän toinen.
Mutta ainoa mitä siitä muutoksesta havaitsen on että olet lentänyt pois
ensin suru ilmenee painona,
jossain vaiheessa tyhjyytenä
ja lopulta enää kaikuina, vaitonaisuutena, levollisena virtana ja hyväksymisenä.